Yksinkertaista

Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy, ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi, hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan – silloinhan sallisi itsensä kuolla.

Näin yksinkertaista se on, eikö olekin?

Nappasin tämän Tove Janssonin sanoittaman viisauden talteen ja nyt muistikirjaani avatessa se suorastaan hyppäsi esiin tullakseen luetuksi. Ja juuri oikeaan aikaan. Istuin nimittäin parvekkeella vajaan 8000 kilometrin päässä kotimaasta ja katsoin auringonnousua, väkevän oranssin punaista taivaanrantaa ja sen vaalenemista vaaleanpunaisen ja sinertäviin sävyihin.

Auringon viiruttaessa Siamin lahden hitaasti lainehtivia laineita, nousen ja lähden kävellen kohti rantaa.

Aamulla aikaisin kävelyllä vallitsee hiljaisuus. Muuna aikana pitkälle pimeään iltaan saakka kymmeniä kilometrejä pitkä ranta on täynnä ääniä ja sekamelskaa, itse asiassa kaikki on kuitenkin täsmällisesti järjestäytynyttä.

Jokainen on omalla paikallaan. Jopa kulkukoirat makoilevat omassa reviirissään.

Rannalla

Kulkijoita on vielä vähän. Muutama mopo huristaa ohi. Rantatuolit siisteissä pinoissa. Vanha mies istuu hiekalla puun alla, onki kädessään.

Rantatiellä olen pelkkä jalankulkija muiden joukossa. En sen enempää. Mutta kaukana kotoa. Mielessäni ei ole muistoja kotimaasta, ei mistään muustakaan. Mieli on kiinnittynyt pelkästään alkavaan päivään, ja tähän hetkeen. Mitä pitemmälle aamu ehtii, sitä tietoisemmaksi tulen kaiken ympäröivän elämän läsnäolosta ja siitä, että olen elämän virrassa vahvasti mukana.

Minun on vain välillä lähdettävä pois kotoa, jotta en väsy tai tule välinpitämättömäksi näkemään, kuulemaan ja kohtaamaan kaikkea tätä elämää täällä tai kotona tai jossain muualla.

Näin yksinkertaista se on, eikö olekin?