Hiillos

Ainakin viikon verran minulla soi korvamatona Liekinheitin. Se biisi ei kaivanne esittelyä.

Päädyinkin sen tähden asentamaan Spotifyn pitkän tauon jälkeen. Kaipasin kaunista, tyyntä ja meditatiivista musiikkia, sellaista, joka myös muistuttaa minua oleskelustani Aasiassa. Voi kuulostaa oudolta, mutta tästä saankin aasinsillan liekkeihin ja Aasiaan. Mitä niillä on tekemistä keskenään? No. Paljonkin.

Vaikkapa se, että elämässä tulee joskus hetkiä, jolloin kokee olevansa ikään kuin liekeissä. Näin juuri kävi minulle viimeisimmällä Aasian reissulla. Olin jollain jännällä tapaa liekeissä, mutta samaan aikaan tiedostin, että joku muutos oli tapahtumassa.

Aasiassa tuo muutos tapahtui kuin itsestään. Patikoin miltei päivittäin pitkiä matkoja rannalla laskuveden aikaan. Ensin kävelin ja ajattelin. Sitten vain kävelin enkä ajatellut enää. Kuulin meren kohinan. Iltaisin saatoin istua rantahiekalla. Tein oloni mukavaksi. Tuuli humisi palmujen latvoissa. Kuuntelin hiljaisuutta. Katselin taivaalle. Yöt olivat pimeitä. Näin tähtitaivaan, kuun sirpin ja kuunsillan meren yllä.

Blogin kirjoittaja istuu hiekkarannalla iltahämärässä, katsellen meren rauhallisia aaltoja.

Joskus joku satunnainen ajatus pyrki mieleen elämästä ja olemisesta. Kuten se tuttu slogan, että “kerran täällä vaan eletään”. Tietyllä tavalla totta. Mutta ajattelen mieluummin niin, että eletään joka päivä — ja kerran kuollaan.

Siinä hiljaisuudessa liekit eivät sammuneet — ne vain vaihtoivat muotoa. Räiske hiipui, ja tilalle tuli toisenlainen energia. Sellainen, joka ei syöksy ulospäin, vaan asettuu sisälle. Energia, joka ei kuluta, vaan ravitsee.

Elämä kulkee hiljaisesti ja nopeasti. Saapumispäivän ja lähtöpäivän välisenä aikana itse kullekin annetaan pieni mahdollisuus elää. Yritän muistaa, että kaikki hetket, olivatpa ne kauniita tai hankalia, kaikki tässä elämässä on kuitenkin väliaikaista. Mikään ei pysy ikuisesti  - ei kipu, ei menestys, ei onnellisuus, ei kamppailu. Elämä muuttuu, liikkuu, virtaa kuin vuodenajat. Elämä voi olla kaunista ja se voi välillä muuttua vaikeaksi. Elämä on murtanut minutkin moneen otteeseen, mutta rakentanut myös uudelleen vahvemmaksi ja  tietoisemmaksi siitä, mikä todella on tärkeää. Menneessä tapahtunut ei voi määritellä minua ikuisesti. Kaikkien elämääni astuneiden ei ole myöskään tarkoitus jäädä siihen ikuisesti. Jotkut ihmiset tuovat kasvua, tukea, rauhallisuutta ja iloa. Toiset tuovat hämmennystä, negatiivisuutta ja emotionaalista uupumusta. Rauhallinen elämä ja tyyni mieli vaativat sen ymmärtämistä, kuka ravitsee sieluani ja kuka vie energiaani. Oman energian suojeleminen ei ole itsekästä. Se on oman itsen kunnioittamista. Ehkä juuri siksi en enää kaipaa suuria roihuja. En tarvitse liekinheittimen kaltaista voimaa tunteakseni olevani elossa.

Riittää, että hiillos hehkuu tasaisesti sisälläni ja valaisee sen verran, että näen kulkea eteenpäin ja voin elää yksinkertaista ja rauhallista elämää.