Näkymättömyysviitta

On olemassa näkymättömyysviitta, jota kukaan ei halua pukea ylleen. Se ei ole taikamaailman ihme, vaan arkinen ja huomaamaton kangas, joka laskeutuu ihmisen ylle viimeistään iän myötä. Kun se laskeutuu, ihmiset lakkaavat näkemästä ihmistä - vaikkapa minua. He näkevät vain vanhuksen.

Harmaat hiukset. Kumara keho. Beige takki, joka on kuin universaali vanhuuden univormu. Silmälasit, joiden taakse oletetaan katoavan kaikki se, mitä olen ollut: työni, haluni, historiani, rohkeuteni, virheeni, intohimoni, ilonaiheeni. Identiteettini himmenee kuin valokuva, jota on pidetty liian kauan auringossa.

Olen seurannut jo pitkään keskustelua ikäihmisistä ja hoivasta — siitä, miten vaikeaa on saada apua, ja miten ala-arvoista se joskus on. Vangitkin saavat kunnon ruokaa, puhtaat vaatteet ja suihkun. Mutta vanhus? Hän saa odottaa. Hän saa toivoa. Hän saa nöyrtyä. Hän saa kadota.

Ja ehkä kaikkein pahinta: ihmiset kieltäytyvät ajattelemasta koko asiaa. Vanhuus on kuin varjo, jonka he pyyhkivät pois tietoisuudestaan. Ei koske minua. Ei vielä. Ei tänään. Ei tässä kahvilassa, ei tässä bussissa, ei tässä jonossa. Jos ei katso, sitä ei ole.

Mutta minä pystyn näkemään sen, ja minä ymmärrän, mitä se oikeasti on. Oman läheiseni omaishoitajana tämä tuli minulle selväksi. Minä näen sen tulevaisuuden, jota moni pelkää: vaipat, rollaattori, Alzheimer tai jokin muu dementian muoto. Yksinolo, joka ei ole valittu vaan annettu. Yksinäisyys, joka ei ole tyyntä ja rauhaisaa oloa, vaan huutava tyhjyys. Ylilääkitty keho, joka ei enää jaksa vastustaa. Vyötettynä sänkyyn, josta ei pääse omin avuin ylös.

Tämä ei ole hatusta vedetty tarina. Tämä ei ole liioittelua. Tämä on todellisuus, joka odottaa minua ja monia — ja joka kohdataan vasta silloin, kun näkymättömyysviitta on jo harteilla.

Mutta ihan tiedoksi; minä en aio kadota viittani suojaan. En vielä. Minä en aio antaa viitan pelon sulkea minua pois maailmasta. Minä kirjoitan, koska kirjoittaminen on vastarintaa. Se on tapa sanoa: Minä olen tässä. Minä olen edelleen minä. Katso minua — älä vain ikääni.

En ole kuitenkaan vanhuuden viittani kanssa yksin. Näkymättömyysviitta lepää monien muidenkin harteilla — ihmisten, jotka kulkevat samoja katuja, samoja polkuja, samoja kauppakeskusten käytäviä kuin minä.

Kun kävelen kaduilla, lenkkipoluilla, patikoin metsässä ja fillaroin taajamien pyöräteillä, näen joka päivä ihmisiä, joilla on näkymättömyysviitta päällään. Nuoria ja vanhoja. Terveitä ja sairaita. Laihoja ja lihavia. Kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat olemassa, mutta eivät näy.

Yksi asia yhdistää heitä: yksinäisyys.

Blogin kirjoittaja kuvassa. Yksin vaeltamassa vuoristossa.

He ovat yhtä lailla näkymättömiä kuin vanhukset, jotka ohitamme katseella, mutta emme näe. Me huomaamme heidät — mutta emme katso heitä. Emme pysähdy. Emme tunnista. Emme kohtaa.

Uskon ymmärtäväni, miten riipaisevaa tämä on yksinäiselle. Ja etenkin yksinäiselle vanhukselle, jonka identiteetti on jo valmiiksi hauras muiden silmissä.

Väitän, että joskus ihminen voi olla näkymätön jopa kaikkein läheisimmilleen. Se on ehkä kaikkein kivuliain näkymättömyyden muoto: olla olemassa, mutta olla ohitettu.

Miksi me teemme niin? Miksi emme katso?

Ehkä siksi, että nämä ihmiset — yksinäiset, vanhat, syrjään jääneet — edustavat tulevaisuutta, jota emme voi paeta. He muistuttavat meitä siitä, mitä mekin saatamme olla: hauraita, hitaita, avun tarpeessa. He muistuttavat meitä siitä, että  vanhuus ja yksinäisyys ei ole vain sosiaalinen ongelma, vaan eksistentiaalinen peili.

Ja me emme halua katsoa siihen peiliin.

Mitä helvettiä se kertoo meistä?