Retkipyöräilyä, ampiaisia ja sorateitä

Muutama sana pyörästäni. Ei ole kuitenkaan maksettu mainos. Retkipyöräni virallinen nimi on Spezialed turbo Tero 4Q trough out. Eli Spessu. Tai inhimillistettynä pelkkä Tero.  Tästä Terosta 😉jo kerroinkin aiemmassa blogissani. Kyseessä on jenkkitaustainen retkipyörä, jonka dna:ssa on ripaus kaupunkipyörää.   Tämä pyöräni oli ja varmasti on myös jatkossa hyvä ja luotettava kumppani pyöräillessä mitä erilaisimmissa maastoissa ja kaikenlaisilla teillä. Se ei petä pitkissä nousuissa tai kuoppaisilla sorateillä. Se vetää mallikelpoisesti kärryä perässään. Yhtä lailla vaivatonta on lähteä reissuun pyörälaukkujen kera.

Kun matkaan ampaisee laukkujen kera ja akku täyteen ladattuna, pyörä kulkee maastosta ja tuulista riippuen 120–140 km. Enkä ole säästellyt turbotehon käyttöä tarvittaessa.

Maastopyörä riippusillalla, valmiina jatkamaan seikkailuaan vehreän metsän halki.

Taitoin retkipyöräilymatkaa 1300 km ja rapiat päälle kolmen viikon aikana. Poljin päivittäin keskimäärin 60–100 km riippuen siitä, miten paljon pääsin patikoimaan luontokohteissa.

Reissussa oli jokunen huoltopäivä sekä kaksi päivää (pakko)lepoa. Tuli nimittäin muutamia muuttujia mukaan kuvioihin. Ensimmäisen niistä aiheutti ampiainen. Ajaessani se teki suoran hyökkäyksen kaulaani. Siinä tilanteessa oli pakko pysäyttää matkanteko.  Tuli mieleen lapsuus, kun ampiainen pisti jalkapohjaan. Muistan vieläkin sen kivun, se todella sattui. Jalkapohja turposi. Kesti jonkun päivän ennen kuin kinttu tokeni kävelykuntoon.

Pyöräilijä (blogin kirjoittaja) nauttii kesäisestä metsäpolusta, pysähtyy ensin infotaulun äärelle.

Nyt oli sama fiilis. Äkillinen pisto teki niin kipeää, että saatoin jopa lausua muutaman ärräpään.  Ystäväni oli muistuttanut minua ottamaan kyypakkauksen reissuun mukaan tällaisen tilanteen varalta. En tietenkään muistanut hankkia sitä, mutta onneksi olin erään kylän lähellä. Niinpä kurvasin apteekkiin hakemaan näitä tabletteja.Puoli kaulaa oli viikon turvoksissa. Ja pää oli hetken pyörällä myrkkypiikistä. Vieläkin on pieni jälki leuan kupeessa muistuttamassa tästä kohtaamisesta lentävän olennon kanssa. Sen päiväisen pyörämatkani päätteeksi kärvistelin kivuliaan piston jälkitunnelmissa ja samalla pohdin ampiaisen elämää.  Ampiaisen pisto on sinällään ja yleensä pikku juttu, jos ei satu saamaan anafylaktista shokkia. Tilanne voi olla tällöin henkeä uhkaava.

Pelkästään ajatuksen tasolla on huima juttu, että ampiaisella on valta säätää jonkun elämää tai jopa lopettaa se. Ampiainen ei hyökkää ja pistä tahallaan. Toisin kuin ihmiset. Ampiainen tekee mitä sen kuuluukin tehdä.  Sen pisto on  luonnollinen reaktio, jolla se pyrkii säilyttämään henkensä tai pesänsä turvallisuuden. 

Kulttuurimaisema, jossa viljapelto aaltoilee kesätuulessa, taustallaan tiheä kuusimetsä ja punaisia maalaistaloja

Näistä aatoksista ja pahimmasta kivusta selvittyäni pyöräreissuni jatkui kohti seuraavaa pientä takaiskua. Matkasin sorapintaista kylätietä pitkin. Tai paremminkin taisi olla kyseessä ikiaikainen kärrypolku, kuoppainen, täynnä erilaisia mäkiä ja mutkia. Tällaisella tiellä etenkin alamäessä jarruttaessa saattaa helposti olla vesiliirron tapaisessa tilanteessa. Polkeminen on hidasta, on varottava roudan syövyttämiä kuoppia ja väisteltävä isompia kiviä. Polkiessani jupisin vasta-argumentteja  karttasovellukselle. Päätin, että on laitimmainen kerta, kun uskon google mapsin pyöräreitti opastuksia. No, kuinkas kävikään. Edessäni oli jyrkkä alamäki ja tiukka mutka oikealle. Sora ratisi renkaiden alla. Sormeni puristivat jarrukahvoja. Pyörä lähti luisuun. En kaatunut mutkassa, mutta jouduin äkisti pysähtymään ja varaamaan jalkaani, jotta pysyin pyöräni kanssa pystyssä. Siinähän se sitten tuli. Polvi kiertyi ja naps. Pistävä kipu. Silmissä musteni hetkeksi. Yritin suoristaa jalkaa, ei onnistunut, kipu oli valtava. Jotenkin sain pyörän seisontajalalle. Että sain oman jalkani suoristumaan seisonta-asentoon, siinä menikin sitten jokunen tovi.

Huomasin olevani keskellä ei-mitään. Nowhere. Pelkkää hakkuuaukeaa tien molemmin puolin. Tilanteessa oli valittavana lähinnä huono tai vielä huonompi vaihtoehto.  Olin jo ehtinyt polkaista sen verran pitkälle sydänmaille, että apua ei ihan heti olisi tulossa, jos sitä haluaisin saada. Heti kun kipu hiukan laantui, kokeilin polkemista. Pyörittäminen sattui kumma kyllä vähemmän polveen kuin kävely.  Sanelin itselleni, että soratiet riitti nyt, puret vaan hammasta yhteen ja mars matkaan ja lyhintä reittiä pitkin kohti asfalttitietä.

Aikanaan tämäkin pyöräreissu tuli päätökseensä. Pääsin hyvissä voimin kotiin pl polvi. Kotikonstit eivät ole tepsineet polven vammaan. Odottelen ortopedin konsultaatiota. Mutta ihme asia tuo kipu. Miten paljon sitä sietää tai kestää, ja mistä se milloinkin riippuu. Omalla kohdalla ei tullut mieleen keskeyttää polkemista ja retkeilyä kieltämättä kivuliaiden, mutta kuitenkin suhteellisesti pienten sattumusten takia. Riippuuko kivun sieto tilanteesta, asenteesta, luonteesta, kivun aiheuttajasta? Tiedäpä häntä. Ehkä kaikista näistä ja monesta muustakin asiasta. Kipu on joka tapauksessa yksilöllinen kokemus. Se miten minä toimin kipeän kinttuni kanssa, se ei todellakaan ole viisain eikä esimerkillisin vaihtoehto.

Mutta mikä sitten pani minut polkemaan kivusta huolimatta?

Yksinkertainen vastaus tähän; kulkiessani luonnon keskellä, ontuessani pitkospuilla kauniina kesäpäivänä unohdin koko muun maailman ja  kipu pysyi kaukana taustalla. Pääosassa oli vahvasti tämän reissun suurin motivaattori, eli luonnossa kulkeminen ja kaikesta siitä nauttiminen, mitä luontoäiti minulle kulloinkin tarjoili.

Vanha puinen kyltti "Luontopolku" johdattaa vehreälle ja luonnonvaraiselle polulle keskellä tiheää metsää