Retkipyöräilyni dna

Pyörällä matkatessani eteeni avautuu maailma, jonka luulen kaupunkiasukkina väliin kadottaneeni, mutta jota kaipaan jatkuvasti ja syvästi sisimmässäni.

Luonto. Kaikki värit, tuoksut ja äänet tulevat liki. Pysähdyn nuuhkimaan heräävää aamua.   Kypsän viljan tuoksu. Viljapellot heilimöivät kullankeltaisina, sadonkorjuuta odottaen. Vähän matkaa kuljettuani tulvahtaa tuoksu lapsuuden pellonpintareelta. Muisto. Se on metsämansikoiden tuoksu.  Ajan hitaasti ja silmäilen tien vierustaa, ja kas!   Punaiset marjat täplittävät vielä vihreätä ajoradan piennarta. En jää poimimaan niitä, ne ovat liian lähellä tietä kasvaneita.

Matka jatkuu. Pian en saa silmiäni irti tien varren kukkaniitystä. Täydellinen värien sekoitus luonnonkukkia; ruiskaunokkeja, päiväkakkaroita, hiirenvirnoja, unikkoja. Pienen euforian vallassa ihastelen näkymää ja totean jälleen kerran, että luontoäiti taitaa nämä hommat.

Pieni mehiläinen käy päivänkakkaran kukassa, ja taustalla näkyy sinisiä ruiskaunokkeja ja muita kukkia ruohon keskellä

Näen myös ison kallion laelta vakaana virtaavan joen, jota ympäröivät laakeat viljapellot. Täällä kalliolla näen myös ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihka elävän hepokatin. Musta hepokatti, jolla on valtavan pitkät tuntosarvet. Se laskeutuu kuin ohimennen samalla penkillä vieressäni istuvan nuoren naisen olkapäälle. Ihmetyttää ja säikäyttääkin hieman mukavaa juttuseuraani.

Henkilö eli blogin kirjoittaja istuu kalliolla ja ihastelee vehreää jokimaisemaa.

Matkan varrella ylitän leveitä joenuomia, niihin laskevia jokia sekä ohitan sivuteillä siellä täällä pieniä puroja. Joissain paikoin kuuluu virran solinaa. Pysähdyn puiselle kaarevalle sillalle.  Ääni voimistuu. Sillan alla on voimakas virta. Joen uomassa on pieniä koskia niin kauas kuin silmä kantaa.

Jään tällä reissulla erääseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi. Se mahdollistaa käyntini Puurijärvi-Isosuo kansallispuistossa. Isosuo on pääasiassa keidassuota, keskustat ovat kohosuota ja laiteet reheviä.

Pyöräilemällä majapaikasta sinne kertyy meno-paluumatkaa noin 40 km. Se on kuitenkin pikku matka siitä ilosta, että pääsen vaeltamaan pitkospuilla, tuntemaan, näkemään ja kokemaan suon tuoksut, värit ja äänet.  

Suolla kuljetaan puisilla pitkospuilla metsän siimeksessä, puut kohoavat korkealle taivaita kohti.

Kulkiessani pitkospuilla sadoittain sinisiipiä lepattelee ympärilläni, suohopeatäplät etsiytyvät suopursujen oksille. Sisiliskot luikahtavat kiireesti pitkospuiden alle tömistellessäni eteenpäin. Sudenkorentojen siivet välkähtelevät auringon säteiden osuessa niihin.

  Paikallistan varvun varjossa piileksivän hyppyhämähäkin. Se ei kudo verkkoa, vaan sanan mukaisesti hyppää saaliin kimppuun. Jään seisomaan pitkäksi aikaa paikalleni. Kuuntelen, katselen, aistin joka solullani tätä maisemaa, tätä luontoa. Käkkyrämäntyjä, upottavaa sammalta, keitaita, suon silmäkkeitä, valkotupsuisia tupasvilloja, oranssina sammalen seasta pilkistäviä suomuuraimia, sinisellä taivaalla keinuvia pumpulipilviä.

Tuuli keinuttaa valkoista tupasvillaa suolla

Tuoksu. Jokaisella suolla on sille ominainen tuoksu. Mutta kuitenkin sama. Se tulee aikojen saatosta, turvekerroksesta. Turve on useimmiten useita metrejä paksu, syntynyt tuhansien vuosien aikana. Mahtaako se olla syy, miksi aika tuntuu pysähtyvän täällä.

Pyörällä matkatessani luonto on mukanani koko ajan, se on tämän retkipyöräilyni sisin, sen dna. Elän sen imussa, olen osa luonnon kiertokulkua. Luonto kiehtoo kaikin tavoin; se pysäyttää hetkeen, se herättää aistit ja  hemmottelee niitä. Ja se antaa voimaa, mitä muualta ei voi saada.