Pimeä puoli

Kyllä, ihmisellä voi olla niin sanottu pimeä puoli. Ymmärrän tämän käsitteen niin, ettei      pimeä puoli tarkoita vain ja ainoastaan pahuutta ihmisessä.

Pimeä puoli on ikään kuin "varjo", ihmisen persoonallisuuden tiedostamaton puoli, joka pitää sisällään ominaisuuksia, joita emme halua myöntää itsessämme.  Ihminen voi siis piilottaa tai torjua pimeän puolen itsestään muilta ihmisiltä, mutta on kuitenkin tietoinen sen olemassaolosta. Tällä tarkoitan sitä, että jossain tietyssä tilanteessa ihmisestä paljastuu sanojen tai tekojen kautta asioita – juuri niitä, mitä on halunnut salata.  Ihmisen varjo väistyy.Toisaalta piirteiden piilottaminen on ymmärrettävää ihmisenä olemisen näkökulmasta. Kukapa haluaisi myöntää itsessään yleisesti ”ei -hyväksyttyjä” ominaisuuksia, esimerkkinä vaikkapa kontrollinhalu ja aggressiivisuus.

Auringonlasku myöhään syksyllä rauhoittavan järvimaiseman yllä. Blogin kirjoittaja seisoo rantahiekalla ja nauttii luonnon kauneudesta.

Miksi kirjoitan tätä aiheesta – etenkin kun pimeä puoli saattaa herättää jo aiheena negatiivisia tunnetiloja.

Pimeä puoli tulee vastaan, suorastaan hyökkää kimppuun päivittäin. Riittää kun klikkaa jonkun median auki.

Omalla kohdalla olen turtunut muun muassa suurvaltajohtajista, samoin yhtä lailla muista julkisuuden henkilöistä kirjoitettuihin juttuihin. En juurikaan lue niitä. Näiden juttujen kärki on usein kuvailla jutun aiheina olevien henkilöiden luonteenpiirteitä, ominaisuuksia tai tekoja, jotka näyttäytyvät moraalisesti tai eettisesti vaikkapa julmina, tuhoisina tai pelottavina. Tai jonkun henkilön teko on yksinkertaisesti käsittämättömän kauhea. On paljon muitakin juttuja, joissa katseeni hädin tuskin pyyhkäisee otsikkoa.  

Joskus kuitenkin jonkin jutun otsikko vavahduttaa ja havahduttaa niin paljon, että luen uutisen. Sellainen juttu oli luettavissa taannoin. Eikä siitä ole vielä kirjoitettu viimeistä sanaa. Kyseessä oli siis raskaana olleen perheenäidin murha. Kauhea tapahtuma kaikella tapaa.

Jutun aihe triggeröi. Meni niin sanotusti ihon alle. Ja se johtuu siitä, että olen itse kokenut parisuhteessa säälimätöntä henkistä väkivaltaa sekä raakaa fyysistä väkivaltaa.

Tuo perheenäidin murhan tekijä näyttäytyy minulle kylmäverisenä, julmana ja täysin empatiakyvyttömänä ihmisenä, joka toimi sekä moraalisesti että inhimillisesti anteeksiantamattomalla tavalla.  Aggressiivisuuteen ja väkivaltaiseen käytökseen ei ole yksiselitteistä syytä. Siihen voivat vaikuttaa persoonallisuus, perintö- ja ympäristötekijät ja kulttuuri. Joskus taustalla saattaa olla myös mielenterveyden tai persoonallisuuden häiriöitä.

Tutkimusten ja viranomaisten mukaan Suomessa on kuollut keskimäärin noin 15 naista vuodessa nykyisen tai entisen kumppanin surmaamana 2010-luvulla — joissain arvioissa vuosisummat nousevat 20–30:een riippuen siitä, mitä tapaukset lasketaan mukaan.

Henkinen väkivalta parisuhteissa jää sen sijaan tilastoista ja muutoinkin ulkopuolisilta piiloon. Lukemattomat henkisen terrorin uhrit kituvat syystä tai toisesta parisuhteessa. Jotkut onnekkaat pääsevät lähtemään suhteesta ja pystyvät sen jälkeen elämään omannäköistä, hyvää elämää.

Avaan seuraavassa omaa tarinaani siitä, miten henkinen väkivalta eli toisen osapuolen pimeä puoli näyttäytyi omassa parisuhteessani ja millaiset jäljet se jätti. Jälkikäteen, nyt kun kulunut riittävästi aikaa, pystyn selkeästi näkemään ja suorastaan luettelemaan henkisen väkivallan etenemisen vaiheet.

Suhteen alussa tämä osapuoli haki niin sanotusti  ”kuun taivaalta”, valloitti minut täysin hurmaavalla ja omistautuvalla käytöksellään. Jollain jännällä tavalla sokaistuin, olin täysin hänen vallassaan, luotin ja uskoin häneen. Elämä tuntui ihmeellisen ihanalta.   Muutos väijyi kuitenkin kulman takana. En osannut millään tavalla varautua siihen, mitä oli tulossa. Toinen osapuoli alkoi salakavalasti ja vähitellen murentamaan itsetuntoani eri tavoilla; vähättelemällä, arvostelemalla ja epäsuorasti pilkkaamalla erityisesti muiden ihmisten läsnä ollessa. Mitätöinti kohdistui eri ominaisuuksiini, kuten ulkonäkööni tai tekemiini asioihin.   Minut hurmannut mies muuttui välinpitämättömäksi ja käytös oli tylyä, suorastaan vihamielistä. Päivä päivältä itsetuntoni murentaminen oli yhä suorempaa. Käytös saattoi olla myös arvaamatonta. Henkinen väkivalta raaistui. Mielipiteitäni hän halveksi. Tunsin jonkunlaista häpeää siitä. Vähin erin lakkasin puhumasta hänen läsnäollessaan, etenkin  silloin kun muita ihmisiä oli läsnä. Tosin silloinkin hän saattoi saada minut noloon asemaan kuittailemalla vaikka persoonastani jotain ”mukahuvittavaa”. Melko nopeassa tahdissa hän nollasi persoonani kaikki osa-alueet. Etsin itsestäni vikaa.   Tunsin epämääräistä, yhä kasvavaa ahdistusta, sekä kummallista syyllisyyttä, jonka alkuperää en pystynyt hahmottamaan.  Pelkästään se, osasinko istua oikein sohvan reunalla hänen ollessaan samassa tilassa, ahdisti suunnattomasti.   Aloin voida huonosti. Todella huonosti. Elämästäni katosi ilo. Olin alistettu. Tai olin antanut alistaa itseni.  Miten vain. Olin täysi nolla ja nimenomaan itsetuntoni oli täysi nolla.

No. Miksi en vain lähtenyt siitä suhteesta? Miksi alistuin moiseen käytökseen? Hyvä kysymys. Mieli on siitä jännä, ettei tunteita eikä päässä pyöriviä ajatuksia pysty muuttamaan noin vain sormia napsauttamalla, vaikka järki sanoisi ihan muuta. Tai tässä tapauksessa suorastaan käskisi: Lähde, kun vielä voit pelastaa itsesi! Minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä viimeistään siinä vaiheessa, kun näin ja kuulin, miten vastenmielisellä ja inhottavalla tavalla tämä osapuoli kohteli ja puhutteli äitiään. Ajatuksen tasolla olinkin lähdössä. En vain jotenkin nähnyt mitään ulospääsyä. Olin yhtä tiukasti kiinni tässä suhteessa kuin hämähäkin verkkoon takertunut hyönteinen. Pyristelin päästäkseni irti, mutta se oli myöhäistä. Ahdistuin entistä enemmän. Kuka minua muka uskoisi tai kenelle edes uskaltaisin kertoa tilanteestani. Toisen osapuolen käytös oli täysin erilaista, kun läsnä oli muita ihmisiä. Kertomalla toisen osapuolen käytöksestä tekisin itseni pelkästään epäuskottavaksi ja säälittäväksi epäonnistujaksi. Eihän tämä osapuoli ollut väkivaltainen, ei hakannut minua sairaalakuntoon. Kuinka kukaan pystyisi ikinä ymmärtämään, miten lannistunut ja samalla sekasortoinen mielentilani oli?

Kun tämä parisuhde sitten lopulta loppui, se loppui rumasti. Vointini huononi entisestään. Mielessäni oli yksi ainoa ajatus. Halusin päästä tästä tilanteesta kokonaan pois tavalla tai toisella. Mieleni luhistui. Toipuminen kulki seuraavien vuosien aikana monien hyvinkin tuskallisten vaiheiden kautta ja kesti pitkään käydä eletty elämä läpi sekä kerätä itsetunto kasaan pienistä murusista. Oikeastaan aloitin elämäni nollapisteestä. Noin karkeasti sanottuna.

Blogin kirjoittaja kävelee hiekkarannalla hiljaisen sataman edustalla, taustallaan pilvinen iltataivas ja veneitä laiturissa

Mikä oli sitten tarinani keskeinen sisältö. Opinko jotain? Ensinnäkin.  Sain apua. Selvisin hengissä. Mutta ajattelen nyt myös niin, että olipa tilanne millainen tahansa, on vain uskottava itseensä, purtava hampaat yhteen ja pyydettävä apua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Toiseksi. Tätä aihepiiriä leimaa stigma. Mutta mikään ei muutu, jos mikään ei muutu. Väkivalta parisuhteessa on nostettava esille ja puhuttava siitä, yhä uudelleen ja uudelleen. Henkinen tai fyysinen väkivalta ei ole koskaan eikä missään suhteissa tai tilanteissa hyväksyttävää. Opin tämän kokemukseni kautta tunnistamaan sellaiset henkilöt, joiden vaikutuspiirissä minun ei missään nimessä kannata olla, jos se ei ole jostain syystä välttämätöntä. Ja jos, niin tuolloin on oltava hereillä koko aika. Kolmanneksi.  On vain hyväksyttävä, että maailmassa kulkee edessäsi, takanasi ja vierelläsi ihmisiä, joilla on synkkä varjo muassaan. Kun varjo raottuu tai aukeaa, on väistyttävä sivuun ja lähdettävä pois tilanteesta niin nopeasti kuin se on mahdollista. Lopuksi. Tunnen suurta myötätuntoa ja ymmärrän heitä, jotka joutuvat syystä tai toisesta elämään elämää näiden pelottavien pimeän puolen kulkijoiden kanssa. Jos voin olla tukena ja apuna, niin olen.