Kuolemattomuuden kupla

Noin viisikymppisenä elin aktiivista ja tiivistä, monien mahdollisuuksien täyttämää elämää, eikä se juurikaan eronnut elämästäni kolme- tai neljäkymppisenä.

Jossain kaukana taustalla välähteli ajatus mahdollisuuksien vähenemisestä, mutta se ei suuremmin menoa hidastanut, enkä myöskään pysähtynyt pohtimaan sitä sen enempää.

Elin kuplassani täysillä ja elämän intensiivisyys tuntui loputtomalta jatkumolta.

Missä kohtaa tämä kuolemattomuuden kuplani sitten puhkesi?

Kun huomasin työvuosien olevan takanapäin?

Kun kasvojeni rypyt syvenivät? Kun jälkipolveni oli äkillisesti tullut keski-ikäisiksi?   Työvuosien päättyminen saattoi  lohkaista kuplaani isomman kolon. Ehkä kuplani säröili sieltä täältä huomatessani rypyt. Mutta vasta jälkipolveni keski-ikäistyminen murensi kuplani kokonaan ja täydellisesti.

Lapseni ovat nyt siinä ihmeellisessä kuolemattomuuden kuplassa, missä minä olin ihan juuri vähän aikaa sitten.

Ajatus elämän rajallisuudesta tyrmäsi minut hetkeksi täysin. Tässäkö tämä kaikki oli. Kun selvisin lamaannuksestani ja kömmin ylös tatamiltani, olin pikemmin helpottunut kuin hätääntynyt elämän takarajan lähestymisestä.

Kevytilmailua harrastaneena kuvittelin itseni lentämässä kohti korpikenttää. Kentän kupeessa ensin hidaslentoa myötätuulessa ja sen jälkeen kaarto perusosalle. Mietin.

Ehkä voisin kuitenkin kiertää kenttää, tehdä läpilaskuja ja nousta siiville uudelleen ja uudelleen. Sitten vasta, kun polttoainemittari näyttää punaista, lasken tehot ja käännän koneen nokan alaspäin lopulliseen finaaliin.

  Visuaalinen kuvittelu voimaannutti minua oitis.

Näin loppuelämäni selkeänä – ja myös innostavana jatkumona, samalla tapaa kuin ennenkin.

Vaikka olen kokeillut elämässäni monia eri asioita ja aika ajoin hyvin aktiivisesti, niin nyt alkaa olla viimeinen tilaisuus tehdä niitä juttuja, jotka tuntuvat hyvältä ja ovat vielä mahdollisia toteuttaa

Vielä.

Niin.  Tuo vielä sana on hyvin mielenkiintoinen. Siitä lisää seuraavassa blogissani. 😉