Koska minä voin

Vanhuuden ikäraja loitontuu keskimääräisen eliniän pidetessä. Vanhuus koetaan usein hyvin kaukaisena elämänvaiheena, ja pelkkä vanhuus sana ennen eläköitymistä saattaa herättää epämääräisiä ja kielteisiäkin mielikuvia.   Vanhuus sanaa  korvaamaan onkin kehitetty kiertoilmaisuja. Perusteena se, että useimmat eläkeläiset ovat eläkkeelle siirtyessään aktiivisia ja hyväkuntoisia samalla tapaa kuin työssäolo aikanaan.

Kolmas ikä, go – go, se kuvaa sitä aktiivista ikää, kun on jääty eläkkeelle.  Sikäli kun on terveyttä, meno ei paljon poikkea varttuneen työssäkäyvän elämästä. Neljäs ikä, slow – go on jo hitaamman menon vaihe. Mutta ollaan pääasiallisesti vielä omillaan, avun tarve saattaa olla suht vähäistä. Viides ikä,  no – go, silloin jalka ei enää nouse totuttuun tapaan. Kyseessä myöhäisvanhuus, jolloin elämään kuuluu yksinomaan haurastuminen ja raihnaisuus sekä sitä seuraava vanhuspalveluiden jatkuva ja kokoaikainen tarve.

On melko masentavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa lokeroida vanhuus stereotyyppisesti. Ikään kuin ikääntyminen, vanhuus ja vanhukset olisivat joku erityinen laji. Paremman puutteessa se kuitenkin menettelee, koska  jaottelu auttaa analyyttistä mieltäni käsittelemään selkeämmin loppuelämääni ja nimenomaan viimeisintä eli no – go vaihetta. Se vilahtelee mielessäni tuskastuttavasti silloin tällöin. Eniten askarruttaa kysymys oman elämän hallinnasta eli itsemääräämisoikeus. Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen, ja siihen sisältyy itsemääräämisoikeus. Mutta pystynkö säilyttämään tämän oikeuteni koko loppuelämäni ajan, jopa sen raihnaisen viidennen vaiheen ajan?

Hoitotahto, hoivatahto ja edunvalvontavaltuutus; nämä olen laatinut ja ne on nätisti talletettu kovalevylle.  Olen myös tyhjentänyt kotini tarpeettomiksi käyneistä tavaroista eli olen toteuttanut ns kuolinsiivouksen.

Mutta mitä muuta minun pitäisi edellä kerrotun lisäksi tehdä, jotta ahdistus mahdollisesta sairauksien saattelemasta ja toimintakyvyttömästä loppuvaiheesta hellittäisi?

Ahaa elämys, tämä ihana valaistumisen kokemus tuli yhtäkkiä ja yllättäen: Minähän voin toteuttaa valmistelut toivotunlaiseen loppuelämääni jo tässä vaiheessa! Jos siis pääsen/joudun viidenteen vaiheeseen, minulla on kaikki valmiina. Määrään siis omasta elämästäni niin pitkälle kuin elämää riittää edellyttäen, että kehon rapistuessa pääni pysyy terävänä.

Konkreettisesti valmistautuminen tarkoittaa sitä, että muutan oman kotini mieleisekseni ”palveluasunnoksi”.

Esimerkiksi näin: Kotiini tulee uusi ja raikas ilme. Seinät maalataan ja tapetoidaan herkullisilla väreillä. Kalustuksen mietin uudelleen, liki kaikki nykyinen lähtee kiertoon ja tilalle tulee vain tarpeellista, käytännöllistä  ja vanhuuteen sopivaa kalustusta. Lattiatilaa jää enemmän. Koti on  helppo siivota ja pitää puhtaana, myös vanhana. On myös tilaa mahdollisille tuleville apuvälineille, mutta myös kotikuntoiluvälineille, kuten kahvakuulat, tasapainolauta yms.  Seinälle naulataan tikapuut, dippi ja siihen renkaat. Näitä voin hyödyntää erityisesti siinä vaiheessa, jos jostain syystä en kykene lähtemään salille.

Julkisessa keskustelussa vanhuuteen, no – go vaiheeseen liitetään toimintakyvyttömyyttä ja jatkuvaa avun tarvetta.  Apua tosin ei nykyisellään riitä kaikille. Ei edes kaikkein haavoittuvimmassa ja turvattomimmissa vaiheissa oleville vanhuksille.

Vaikea laskea vanhuutta sen varaan, että ”joku” taho aikanaan auttaisi. Minulle on siis tärkeää mieltää, että pystyn ikääntyneenä ja vanhana vaikuttamaan minua koskeviin päätöksiin valmistautumalla tilanteeseen jo nyt. Samalla valmistautuminen vapauttaa minut ajattelemasta no - go vaihetta ja voin käyttää aikani ja energiani kaikkeen muuhun tekemiseen, vaikkapa patikointiin ja vuoristovaelluksille.

Olen tähän saakka elämääni ottanut vahvasti vastuuta oman hyvinvointini vaalimisesta eri tavoilla. Näin pyrin tekemään jatkossakin. Kenties näin toimien no – go ahdistus helpottuu ja häivyttää vanhuudessa ilmenevää avuntarvetta.

Olen ollut tähän saakka oman elämäni päähenkilö, olen sitä nyt ja niin kauan kuin elämää riittää.

Koska minä voin.