top of page

Aika karua

  • vanhuudestavapaa
  • 14.3.2024
  • 2 min käytetty lukemiseen

Eräässä japanilaisessa novellissa kerrotaan dementiaan sairastuneesta vanhuksesta. Kertomuksen juonessa on symbolisia viitteitä vanhasta tarusta, jossa jo kuolemaan joutava ja hyödytön vanhus nostetaan reppuselkään ja kannetaan vuorille. Sopivan louhosseinämän kohdalla vanhusraukka sitten pudotetaan kuiluun korppikotkien ruuaksi.



Tarujen mukaan monet alkuperäiskansat kohtelivat vanhuksia ja jossain tapauksessa myös lapsia samaan tapaan.

Eskimoiden kerrotaan yksinkertaisesti surmanneen hyödyttömät vanhukset ja lapset. Tarujen mukaan samoin kävi muinaissuomalaisille vanhuksille.

Beduiinipaimentolaiset sen sijaan jättivät taakaksi osoittautuneen vanhuksen hiekkaerämaahan tulen ääreen ja nousivat itse kamelin selkään.


Aika karua.


Entäpä nykyään? Miten ”päästään eroon näistä hyödyttömistä”, terveydenhuollon resursseja runsaasti käyttävistä vanhuksista?  


Ja mitä vanhuksille ja etenkin muistisairaille vanhuksille oikeasti tapahtuu; heitä ennustetaan olevan vuonna 2040 noin neljännesmiljoona.

Sivistyneessä maailmassa vanhusta ei suoranaisesti tapeta. Osa ikääntyvistä määrää itse oman elämänsä päättymisestä, syystä tai toisesta. Vanhusten itsemurhista ei juurikaan puhuta, niitä tehdään 150–200 vuosittain, keskimäärin yksi joka toinen päivä. Esimerkiksi vuonna 2020 joka viides itsemurhan tehneistä oli yli 65-vuotias. Iäkkäiden teot ovat nuorempiin verrattuna harkitumpia ja teko useammin myös onnistuu.  Aika karua tämäkin.

Eutanasialaki oli eduskunnassa jossain kohtaa päätettävänä, mutta meni uusintakierrokselle. Tuo laki, jos se joskus saadaan voimaan, tullee olemaan tarkoin säädelty eli kuolemaa haluavalla pitää olla vankat perusteet. Laki voisi kuitenkin parhaimmillaan turvata inhimillisen kuoleman esimerkiksi parantumattomasti sairaan ja kovista tuskista kärsivän henkilön, myös vanhuksen kohdalla.

Mutta. Jos vanhus ei kuole oman käden kautta eikä eutanasiaa myönnetä, mitäs tehdään, jos vanhus ei pärjää enää kotona omin voimin.

Eduskunta on säätänyt vanhuspalvelulain. Lain tavoitteena on parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita palveluja yksilöllisten tarpeidensa mukaan. Lakiin on kirjattu hienoja asioita vanhusten omaishoidosta, tuki- ja kotipalveluista, palvelu- ja yhteisöasumisesta, laitoshoidosta ja ties mistä muusta.

No hupsista; kuinkas on käynyt käytännössä? Lain toteutuksesta kysyttäessä saadaan nippu selityksiä. Tuli korona, tuli inflaatio, tuli sota, tuli hybridisota… ja sote.


Soten hallintohimmelin pyöriessä avaruudessa omalla kiertoradallaan ilmeisen loputtomasti ja niellen samalla Molokin kitaansa soterahat, on pääasia eli terveydenhoito- ja sosiaalipalvelut unohdettu sotesta melko tarkkaan, erityisen kipeästi tämä koskee myös vanhuspalveluita. Jos vanhusta ei unohdeta kotiin kuolemaan, on omaishoitajien puuttuessa tämän hetken hypetystä laittaa vanhus asumaan yhteisöllisesti. Siellä ei tarvita hoitajaa ympärivuorokautisesti, eikä ainakaan yöllä.  Vanhus on siis suurimman ajan tässä asumismuodossa unohdettuna ja yksin ja voi etenkin yöaikaan ketään häiritsemättä nukkua ikiuneen.

Sama kohtalo lienee myös vanhuksella, joka unohdetaan palvelutaloon tai laitokseen, jossa vanhusta jollain tapaa ”hoidetaan”. Unohtaminen on täydellistä, jos kukaan lapsista tai läheisistä ei käy koskaan katsomassa vanhusta. Ylläkerrotut esimerkit ovat mielestäni ns. sivistyneitä versioita heitteillejätöstä.

Vanheneminen on ainoa tapa elää kauemmin Francois Auber’in mukaan. Mutta haluanko itse elää vanhaksi, koska tilanne ei ilmeisesti tule tulevaisuudessa tästä juurikaan kohentumaan. Vanhuksena, ja mahdollisesti muistisairaana en valita, en lakkoile enkä kapinoi osastani, en myöskään makaa Mannerheimintiellä tai heiluttele kylttejä Kansalaistorilla. Asioiden esille nostamista, kärjistämistä ja yksinkertaistamista kuitenkin tarvitaan, ja erityisesti tarvitaan näiden asioiden puolestapuhujia, sillä vanhusten pitää voida ja saada elää hyvä elämä ja siihen kuuluvat nämä lain tarkoittamat laadukkaat palvelut yksilöllisten tarpeiden mukaan. 

Niin kauan kuin annamme hiljaisen hyväksynnän vanhusten unohtamiselle, niin kauan vanhukset heitetään edelleen korppikotkien syötäväksi tai jätetään yksin autiomaahan tulistelemaan nuotiolle. Kannattaa muistaa, että se saattaa olla omakin kohtalo.

Se jos mikä, on aika karua.

Comments


bottom of page