Ken ruusuja rakastaa

Ken ruusuja rakastaa,

ei piikkejä pelätä saa.

(Turkkilainen sananlasku)

Lause pyöri korvissani tänään kuin korvamato ikään.

Olin pyöräillyt Meilahden arboretumiin vuosia sitten ja aivan sattumalta. Siitä se sitten alkoi.

Kun vaan olen paikkakunnalla, niin suuntaan näihin aikoihin vuodesta tähän uskomattoman upeaan ruusutarhaan.

Myönnän ja ilman pakkoa – olen kukka-addikti.  Minulle käyvät kaikenlaiset kukat.

Luonnonkukkia ja siinä ohessa kukkivia pensaita ja puita olen bongaillut vuosikaudet ja pidän niistä kuvakirjaa omalla yksityisellä Instagram tililläni.

Kerran pari vuodessa käyn kuvamuistoni läpi, kuvia on kertynyt yli neljäsataa.  

(Se on samalla erinomaisen hyvää muistin harjoittamista)😉

Mutta ruusuja rakastan voimallisesti ja ikuisesti, olkoon niissä piikkejä enemmän tai vähemmän.

Aasinsiltana tuosta turkkilaisesta sananlaskusta ruusuihin ja piikkeihin reaalimaailmassa.

Ajatellaanpa ruusua inhimillisenä olentona. Ulkokuori voi olla lumoava, ja käytös vakuuttava ja valloittava. On helppo uskoa tähän olentoon ja olla hänen seurassaan tai vaikutuspiirissään.

Ja eipä aikaakaan, kun olento on kuin huomaamatta saanut jollain kummallisella tavalla tietoonsa vaikkapa akilleenkantapääsi tai herkän luonteesi heikon kohdan.

Ja se on sitten menoa, sillä kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Yllä mainittua lorua kirjoittelin aikoinaan kiiltokuvavihkoon, mutta tokkopa tuolloin ymmärsin lauseen sisältöä muutoin kuin konkreettisena ruusun pistävänä piikkinä.  

Ken ruusuja rakastaa,

ei piikkejä pelätä saa.

Ruusulajikkeita tai olentoja lienee maailmassa lukematon määrä. Ihmettelen joskus ja ihan syystä, miten onnistun bongaamaan välillä näistä lukemattomista lajikkeista juuri sen pistävimmän kappaleen.

En pelkää etukäteen piikkejä. Lähtökohtaisesti en myöskään varo niitä. Piikit pistävät aina yllättäen.

Jos jotain pelkään, niin pelkään menettäväni inhimillisyyteni, jos kovetan kuoreni ja varon kaikkia piikkejä siinä pelossa, että piikit satuttavat aina ikävällä tavalla.

Uppoamatta täysin henkimaailman syövereihin kysymys lieneekin tässä ruusupiikkiaihiossa siitä,

miten ja oikeastaan missä ajassa kykenee tunnistamaan ruusun (= olennon) lajin.

Omalla kohdalla myöhästyn tässä lähestulkoon aina eli tunnistaminen tapahtuu yleensä silloin,

kun nyrkit ovat jo savessa.

Auttaisiko ikääntyminen piikkien tunnistamisessa? Vanhuus ja viisaus.

En tiedä, olenko ikinä viisaampi,  koska haluan – piikeistä huolimatta - luottaa ja uskoa.

Ehkä ikääntymisen ihme - vanhuus ja viisaus on kohdallani sitä, että voin kuitata saamani piikit eri tavalla kuin nuorempana. Yksinkertainen keino on olla ottamatta niitä vastaan. Voin sanoa; en ota tätä vastaan, saat sen takaisin paluupostissa.  

Loppu viimeksi; koska joka tapauksessa vanhenen ja viisastuminen on herrassaan, taidan kuitenkin huristella valoisin ja iloisin mielin ruusutarhaan niin kauan kuin kykenen; ihastelen siellä kaikenlaisia ruusuja, yhäti ja ikuisesti vastaanottavaisena ja luottavaisena.