Hidasta elämää "talvisiirtolassa"

Olen useamman vuoden työstänyt mielessäni irtipäästämistä menneiden vuosikymmenten työstä, kiireestä ja suorittamisesta.  Siitä, ettei tarvitse todistaa mitään itselle.  Eikä myöskään kanssaihmisille.

Eräänä aamuna, niin - aamu alkoi meren äärellä. Hiekka antoi periksi askeleen alla. Kuljin monta tuntia rantaa pitkin, iltapäivään saakka. Katsoin rantaan palaavia kalastajien veneitä, joihin oli kiinnitetty orkideakimppuja.

Rannalla oleva kalastusalus on koristeltu värikkäillä orkideoilla ja kehäkukilla, mikä luo kauniin kontrastin meren sinistä vasten aurinkoisena päivänä

Päätin levähtää hetken, hiekalle oli hyvä pysähtyä. 

Siinä istuessa ja meren kimallusta katsellessa tuli se tunne. Jollain tapaa tajusin, ettei tämä ollut huuhaata. Valaistumisen kokemus, se tunne hitaasta elämästä tuli pakottamatta tässä buddhalaisuuden värittämässä ympäristössä.   Vaikea kuvailla olotilaa, tunnetta.

Se oli mystinen, jopa maaginen hetki.  Hellittää. Luovuttaa. Luopua vuosikausien työminästä, josta voisi vetää yhtäläisyysmerkit suorittamiselle ja aikatauluille. Kuin raskas paino olisi pudonnut hartioilta.

Jopa meren aallot lipuessaan rantaan muistuttivat, ettei elämä ole kiirettä vaan rytmiä.

Olin jossain elämäni vaiheissa päätynyt ajattelemaan, että minulla pitää olla ainakin joskus itsestäni kuva, jossa olen onnellinen, koska se ankkuroi minut elämään keveämmin. On ollut pelottavaa päästää tästä ajatuksesta irti. Rannalla istuessani huomasin, ettei minun tarvitse mitenkään erityisesti ajatella onnellisuutta. Koska se on tässä; onnellisuus on juuri tätä hetkeä, tätä hidasta elämää.

Hidasta elämää ei voi mitata kalenterilla. Se löytyy hetkistä, joissa ei tarvitse suorittaa Se on tyyneyttä, mielenrauhaa.

Mutta tärkeintä on kuitenkin, mitä Goethekin totesi aikoinaan: Memento vivere!

Muista elää!