"C'est la vie"

”Se on elämää”, sitä tuo usein siteerattu otsikko tarkoittaa. Elämässä on vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, mutta se on osa elämää, eikä sille voi mitään.

Joskus asiat vain tuntuvat junnaavan paikoillaan. Mikään ei etene mihinkään suuntaan, vaikka kuinka yrittää. Tuo tunne on tuttu monelle – kuin polkisi pyörää, mutta ei pääse alamäkeen. Ja pyöräilystä tässä tekstissäni itse asiassa onkin kyse.

Noin kuukauden ajan parantelin kivuliasta ranteen jännetupintulehdusta. Puudutetta ja kortisonia, Panadolia ja kipugeelejä, yölasta siinä ohessa. Käsi tuli vihdoin viimein kuntoon. Olin viimeistä viilausta vaille valmis lähtemään matkaan, samoin tavarat olivat kärryyn ja laukkuihin pakkaamista vaille valmiit. Aarne on loistava PT ja viimeisen kuukauden aikana myös pyöräilyn valmentajani ynnä retkipyöräni varusteiden viilaaja. Hän tuli vielä asentamaan nousukahvat Spessu Turbo Teron ohjaustankoon, jotta rannevaiva ja fasettilukko pysyisi kurissa paremmin. Mutta kuinkas kävikään.

Lähdin muutaman sadan metrin testiajolle kokeilemaan kahvoja ja lyhempää ohjaustankoa. Ihan siinä pihapiirissä ajelin, muutaman talon ympäri. Loppumetrit piti polkea pyörätietä risteyksen yli ja kaartaa siitä kotipihaan.  Ollessani jo risteysalueella huomasin oikealta lähestyvän auton. Silmänräpäyksessä tajusin, ettei sillä ollut aikomustakaan pysähtyä, vaikka autolla oli liikennemerkein osoitettu väistämisvelvollisuus. Jotta en liiskautuisi auton renkaiden alle, tein äkkijarrutuksen, jolloin törmäsin pyörällä auton etuosaan. Kaaduin suorin vartaloin kyljelleni asfalttiin ja pyörä rojahti päälleni. Matkakumppanini Tero painaa paljon, noin 26 kg, se on sähköavusteinen retkipyörä. Siinä suojatiellä asfaltin ja pyörän välissä sitten makoilin hetken pökerryksissä. Ei muuten kuski tullut auttamaan millään tapaa, siis vaikka pyörän nostamisessa päältäni. Pitkän kaavan kautta meni muutoinkin jälkiselvittelyt.

Pääni sai osumaa, kylki, olkapää ja etenkin ranne sai vielä isommin kokemusta kovasta asfaltista. Ja mainittakoon – tämä on tosi noloa -  mutta ainoa kerta tällä kaudella, kun en laittanut kypärää päähän. Kun kyseessä oli vain lyhyt testiajo parin talon ympäri… Sain hyvän opetuksen, kypärä päähän vaikka metrin matkalle, siitä kiitos! Aivotärähdys ja ruhjeita. Ei pahempaa, luut ehjänä. Pääsin vähällä. Eniten varmasti kärsi mieleni. Pettymys ja erilaiset harmin tunteet ovat olleet päällimmäisenä. Lääkärin mukaan viikko otettava hyvin rauhallisesti.  Ja senkin jälkeen hyvin harkitusti liikkeelle lähtö pienin askelin. Aivotärähdyksen aiheuttama huimaus ja huono olo voivat lääkärin mukaan vielä pahentua. Käsi ja etenkin ranne sai sen verran osumaa, että paranteleminen tullee viemään jonkun aikaa.

Tässä toipuessa päätin noudattaa lääkärin ohjeita kirjaimellisesti. Nautin lämpimästä kesäpäivästä järven rannalla. Pulahdin viileään, mutta niin virkistävään veteen. Sinne järveen jäi isoin osa harmituksista talviturkin kera.

Uikkarit kuivumassa rannalla aurinkoisen kesäpäivän jälkeen. Täydellinen päivä uimiseen rauhallisen järven rannalla.

Kuitenkin - juuri nyt kuulostaa siltä kuin elämä olisi heittänyt rattaisiin vähän liikaa kapuloita peräjälkeen. Ei siis ihme, jos oloni on hivenen turhautunut. Mietin jopa, mahtaako jollain korkeammalla voimalla  olla erityistä kerrottavaa minulle.

Ehkäpä annan itselleni luvan pysähtyä. Voi olla, että pysähdys ei ole este vaan tarpeellinen välietappi. Kasvu ei aina näy ulospäin – pinnan alla voi tapahtua valmistelua, jota ei vielä ymmärrä. Esteet eivät välttämättä pysäytä unelmaa, vaan valmistavat tietä sille, että unelman toteutumisesta tulee entistäkin merkityksellisempi.  Vaikka tällä hetkellä elämä jumittaa, se ei tarkoita, etteikö määränpää olisi edelleen saavutettavissa. Elämä nyt vaan on sellaista. Mennään kepein askelin. "C'est la vie".