Mä toivon vaan, vaikka ei ois toivoa ollenkaan

Täällä maailman kirkkaalla laidalla, kaukana kotimaasta, saattaa solahtaa kepeästi paikalliseen elämänmenoon. Mutta arkea, ihan tavallista arkipäivää, sitä se on täälläkin, ainakin täällä pitempään asuvilla. Katse kohdistuu itse kullakin pääosin omaan olemiseen, tekemiseen ja jossain määrin asuinmaan tapahtumiin.

Omalla kohdalla arjen agenda on pääosin sama kuin kotimaassa. Treenaan salilla viisi kertaa viikossa, lenkkeilen, uin, luen, kirjoitan ynnä pyrin saamaan opintoja eteenpäin Jyväskylän yliopistossa.

Sosiaalinen elämä on tosin vilkkaampaa kuin kotimaassa. Olen kokenut lukuisia hauskoja hetkiä uusien tuttavuuksien kera milloin missäkin. Vaikkapa japanilaisessa kylpylässä tai armeijan biitsillä. Viimeisin todellinen hämmentävä kummallisuus sekä hauskuus oli Buraba week, paikalliset mopomessut, jossa kärvistelin kaverin kanssa hiekkapölyssä +38 helteessä.

Moottoripyörämessut. Hevosvoimia tässäkin.

Buraba moottoripyörämessut. Sisäänkäynti.

Täytyy mainita myös juuri eletyn ystävänpäivän ihana yllätys: eräs yhteisön gentleman mopoili varta vasten tuomaan condon rouville ruusuja. 😊 Tuli niin hyvä mieli kaikille.

Suuremmat huolet eivät isommassa määrin paina arkipäivää ainakaan omalla kohdalla, mutta kaikkea maailmalla tapahtuvaa ei voi työntää syrjään. Viime aikojen uutistapahtuminen selaaminen oli ja on edelleen pysäyttävää. Hämmennys, ahdistus ja epätoivo vuorottelevat uutisissa rivien ja jopa sanojen välissä. Tähänastinen, entuudestaan jo hieman horjuva luottamukseni olemassa olevaan maailman järjestykseen on murentunut sitä mukaa, mitä pitemmälle ole päässyt uutisgalleriassa. Voin tunnustaa; olin hyvin liikuttunut, kyyneleet silmissä ja  pala kurkussa lukiessani Ukrainan päämiehen puhetta.

Tässä kohtaa tulee mieleen valtiomies Väyrysen tuttu lausahdus: ”Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu.” Eipä voisi Väyrynen enempää olla oikeassa.

Oma mieli onkin asemoitava uudelleen. Ajatukseni seilaavat liki 8000 kilometrin päähän kotimaahan kaikkien läheisten ja ystävien luo. Tosiasia on kuitenkin, että minun ahdistumiseni maailman tilanteesta ei heilauta ketään eikä mitään. Epätoivolle ei ole sijaa. Oma pää on pidettävä kylmänä, tapahtui mitä tahansa.  On tehtävä mitä voi tehdä, jos sen aika tulee.

Jos tilanne kuitenkin äityy nyt tai myöhemmin  vähäisessäkään määrin epätoivon puolelle, on syytä muistaa kaksi asiaa, ja se pätee varmaan kaikkiin:

-        älä jää yksin

-        älä jätä ketään yksin.

Yhteisössä on voimaa ja toivoa. Ja sitä toivoa ei voi ottaa meiltä keneltäkään pois.