Kukaan ei selviä täällä yksin

Alkujaan antiikin roomalainen poliitikko Appius Caecus Claudius totesi, että ihminen on oman onnensa seppä. En allekirjoita sellaisenaan tätä muinaisen roomalaispoliitikon väitettä. Asioilla on yleensä ainakin kaksi puolta, tai monta monessa, kuten vanha sanonta asian ilmaisee.

Viimeaikaiset traagiset tapahtumat koulussa toivat mieleen oman kouluaikani tuon ikäisenä ja myös pohdintani siitä, mikä vaikuttaa elämän kulkuun, tapahtumiin ja tekemisiin. Missä määrin olen voinut olla elämässäni ”oman onneni seppä”? Ja pystynkö arvioimaan sitä näiden, jo hieman ikääntyneiden lasieni läpi, vai johtaako pohdintani loputtoman syvään suohon, josta ei saa tolkkua?

Yksin

Ollessani kaksitoistavuotias elettiin -60 lukua. Kävin oppikoulua. Kouluun kuljin syrjäkylältä ensin jalkaisin isolle tielle, sieltä linja-autolla kirkonkylälle. Luokkakoko oli suuri, kaksi rinnakkaisluokkaa, molemmissa 40 oppilasta. Koulupäivät olivat pitkiä. Söin omia eväitä, kouluruokailuun ei ollut varaa. Tunneilla istuttiin hiljaa ja kuunneltiin opetusta. Rohkeimmat ikätoverit, pääasiassa pojat, kävivät välitunneilla jyhkeän koulurakennuksen takana tupruttelemassa tupakkaa. Kiusaamista saattoi tietenkin esiintyä, mutta sitä en muista itse kokeneeni koulutovereideni taholta. Opettajan taholta kyllä sain sen sijaan kuulla vähättelyä, vertailua ja suorastaan mitätöimistä ollessani oppikoulun toisella luokalla. Kyseessä oli ruotsin opettaja ja samalla luokanvalvoja. Hän komensi minut karttahuoneeseen ja antoi sitten kuulua. Minä, melko hentoinen 12- vuotias tyttönen, olin silkkaa kauhua täynnä. Sitten oli hän, isokokoinen, punakka ja vihainen mies, siellä hän seisoi karttojen keskellä.

Kyyti oli kylmää. Opettaja aloitti vertaamalla minua sisareeni, joka oli vuotta ylemmällä luokalla. Sisareni oli hänen mukaansa hyvin kuuliainen ja oppivainen. Sen jälkeen opettaja teki hyvin ikävällä tavalla selväksi, että minusta ei ollut mihinkään eikä minusta tulisi ikinä mitään. Tämä kaltoinkohtelu luokanvalvojan taholta seurasi minua koko kouluajan jonkunlaisena ahdistavana uhkana ja pelotteena omasta tulevaisuudesta. Ei ollut koulupsykologia eikä sen puoleen ketään muutakaan, jolle olisi voinut avautua tästä. Oli pakko haudata kipeät, itseä satuttaneet asiat jo lapsena niin syvälle sisimpäänsä kuin oli mahdollista.

Edellä kertomani juttu on vain yksi yksittäinen tapahtuma kouluajaltani. Mitä tunteita tai mitä ajatuksia se minussa herättikään myöhemmissä vaiheissa, mihin se vaikutti jne., sen olen käsittänyt vasta aikuisena. Mitä suurimmassa määrin nämä lapsena koetut tunteet sisälsivät tiedostamatonta pelkoa ja vihaa tuntemattomia uhkia kohtaan. Kun lapsen mieleni ei osannut käsitellä kokemaansa kohtelua ja siitä syntyneitä tunteita, paha olo purkautui ajan oloon muun muassa erilaisina käytöshäiriöinä.

Kun yritän suhteuttaa koulussa saamaani kovaa kohtelua tämän päivän 12-vuotiaan jatkuvaan, mahdollisesti päivittäiseen ja somen kautta laajalevikkisen kiusaamiseen, voin tuntea myötätuntoa kiusatun kanssa, ja uskon jollain tasolla ymmärtäväni kiusattua.

Ei ole yhtä yksittäistä ja kaiken selittävää syytä, miksi joku lapsi oirehtii ja käyttäytyy huonosti tai jopa äärimmäisen pysäyttävällä tavalla. Minun kohtelussani - se jatkui vielä vuosia kyseisen luokanvalvojan taholta - sekä tämän päivän koulukiusaamisessa on toki monia yhtymäkohtia. Monta asiaa monessa.

Taustavaikuttajia ovat koti, koulu ja ympäristö ynnä lukematon määrä muita tekijöitä. Nykyään erityisesti some. Älypuhelimen jatkuva scrollaus eli someriippuvuus ja eri sovelluksista saadut vaikutteet tuhoavat vähitellen ja vääjäämättä normaalin kanssakäymisen eri tahojen kanssa sekä vaikuttavat käsittämättömän moniin asioihin.

Nyt vanhana ja monessa liemessä keitettynä pystyn kuitenkin arvioimaan oman elämäni kulkua jollain tasolla. Pystyn näkemään niitä syitä, jotka ovat vaikuttaneet valintoihini - ainakin pääsääntöisesti. Sattuma ei mielestäni sanele kaikkea.

Omalla kohdalla 12-vuotiaana tiedonsaanti/-kulku oli koulun lisäksi kirjojen, radion ja mustavalkoisen, kaksikanavaisen telkkarin varassa. Kotioloissa ei ollut hurraamista. Sain ruokaa ja vaatetta riittävästi, mutta siinäpä se. Asioista ei puhuttu ja niistä ei voinut tai saanut puhua. Erityisesti ikävistä asioista vaiettiin täysin. Tuen saaminen kotoa oli täysin poissuljettu asia.

Pelon ja vihan lisäksi vahva ulkopuolisuuden ja hylätyksi tulemisen tunne aiheutti minussa jo lapsuudessa läheisriippuvuutta. Takerruin liki keneen tahansa, jonka seuraan kelpasin. Seuraukset tästä riippuvuudesta eivät olleet aina kovin toivottuja, mutta vähäpä itse lapsena pystyin niitä seurauksia ennakoimaan ja ymmärtämään. Olin ilmeisesti juuri siinä kohtaa oman onneni seppä.

Tässä kohtaa kouluaikojen muisteluani alkaa suon reuna ja sen silmäkkeet lähestyä. Jos jatkan, uppoan näkymättömiin syvälle suohon ja enkä saa enää minkäänlaista tolkkua tästä asiasta. Kiusaamisessa puhutaan niin kauaskantoisista ja isoista asioista, ettei minun ja tuskinpa kenenkään muunkaan keittiöpsykologin pohdinta ratkaise asioita tai vie asioita eteenpäin.

Joku oppinut, alan todellinen asiantuntija tai tutkija voisi selventää asiaa. Tutkimusta todella tarvitaan lasten pahoinvoinnista, sen syistä, jne. Tutkitusta tiedosta tulisi varmaan tuhansia sivuja käsittävä teos. Sekään ei ehkä riittäisi.

On sentään jotain, mitä itse kukin voi tehdä. Siitä muistuttaa eräs lukemani lause, joka pitää sisällään toivon ja lohdun sanoman, ei ainoastaan huonosti kohdelluille ja kiusatuille, vaan kaikille meille:

”Kukaan meistä ei selviä täällä yksin”, kuiskasi puu ja puristi hellästi naapurin juuria.

(Susanna Jussila)