Kohta on taas juhannus, jos lointa riittää

 ”Ihan juuri oli joulu, nyt taas juhannus”.

Juhannusyö Kuusamossa

Aika – niminen hyrrä pyörii mielessäni nopeammin vuosi vuodelta.

Parikymppisenä ajan kulumisen seuraaminen oli normaali arjessani melko merkityksetöntä.   Joulu ja juhannus tulivat ajallaan, ja ne olivat jossain kohtaa kiireisen aikajanani tulevaisuudessa. Etenkin lapsena kesät tuntuvat loppumattomilta.

Luonnosta nauttien

Mutta nyt on toisin. Päivät rientävät, viikot kiitävät ja muuttuvat kuukausiksi. Nykyisin vuosikin sujahtaa ohi hetkessä. Juhannus ja joulu vuorottelevat elämäni aikajanassa yhä tiuhempaan tahtiin. Siltä minusta tuntuu ja tiedän, etten ole ainoa. Moni ikäsisaristani ja kenties myös -veljistäni kokee samoin. Tällä tuntemuksella ei ole tietenkään realistista pohjaa, koska aika on mikä se on ja juhannus ja joulu tulevat omia aikojaan tuntemuksista riippumatta.

Tätä juhannusjoulu-teemaa voisi selittää kokemusperspektiivi. Monien tutkimusten mukaan avain ajan salaisuuteen saattaakin piillä siinä, että vanhetessamme toistamme jatkuvasti samoja rutiineja ja koemme samoja asioita aina vain uudestaan.  Aivomme eivät enää vaivaudu tallentamaan kaikkia yksityiskohtia jo lukuisia kertoja koetusta tapahtumasta.

Juhannusyö

Niin tai näin.

Eräs hiljattainen ja monella tapaa erityinen lukukokemus havahdutti minua tähän joulujuhannus-teemaan.

Se herätti monenlaisia ajatuksia ja jälleen kerran enemmän ymmärrystä siitä, että on todella oleellista elää juuri tätä päivää täysillä, nauttia kaikista hetkistä joulun ja juhannuksen välilläkin.

Tämä lukuelämys sai myös hymyn huulilleni,

sillä se antoi jollain tapaa perspektiiviä aikakäsitykselleni ja asetti kokemaani aikaa minulle sopiviin ja oikeisiin mittasuhteisiin.

Kyseessä on Eeva Heilalan runo. Runo kertoo ikääntymisestä ja sen vaikutuksesta kehoon. Se kertoo myös ajan kulumisesta lohdullisesti ja realistisen koskettavasti kuitenkaan mässäilemättä vanhenemiseen liittyvillä vaivoilla, lähinnä runon sävy on toteava ja ikääntyvän kehon muuttumisen osalta lempeän hyväksyvä.

Käsistä se alkaa ne eivät halua enää paljon jalat tulevat raskaiksi, huutavat: Menkää vain, me tulemme kohta perästä.

Hiuksiin hiipii hiekkaa lempeitä lumiraitoja. Illat tulevat aamuja tärkeämmiksi joulujen välit lyhenevät taas kohta on juhannus.

Niin varmasti se tulee

kuin harmaa honkaan kuin keltainen koivunlehteen.

En vastustele.

Jatkan puseron hihat hylkään polvet paljastavan hameen ja kannan ison peilin yläkerran hämärään huoneeseen.

En sano ystävilleni: Kyllä minä vielä. Sanon: Jos lointa riittää.

(Eeva Heilala. Kirje maalta, kootut runot)