Ei ne numerot, vaan miten aikansa käyttää

Miten määrittää ikä, onko numeroilla väliä?

Yleisin määritystapa on ns. kalenteri-ikä. Se kohtelee kaikkia tasapuolisesti, numerot ovat mitä ne

ovat. Mutta muitakin tapoja löytyy iän määrittämiseen. Nettiä selatessa törmäsin myös muun

muassa biologiseen ja henkilökohtaiseen ikään.

Biologisesta iästä kerrotaan, että se on kehon ikä, joka poikkeaa vähemmän tai enemmän

kalenterin mukaisesta iästä. Kun ihminen vanhenee, kehossa, aistitoiminnoissa sekä fyysisessä ja

psyykkisessä toimintakyvyssä tapahtuu väistämättä muutoksia.

Näkö ja kuulo heikkenevät.

Fyysinen toimintakyky alenee.

Edellä mainitut seikat kuulostavat rationaaliselta ja tapahtuvat meille kaikille

vanhetessa – ennemmin tai myöhemmin. Muutokset ovat kuitenkin yksilöllisiä ja itse kukin voi

terveellisillä elämäntavoilla vaikuttaa biologiseen ikäänsä; se ei kuitenkaan päde kaikkiin, sillä

”monet sairaudet myös arvotaan meille”, näin toteaa gerontologian professori Marja Jylhä.

Varmasti osa totuutta tämäkin.

No entäpä henkilökohtainen ikä? Onko sen määrittely armollisempi vanhenevalle ihmiselle?

Omalla kohdalla olen pohtinut vanhenemista monella tapaa. Numeroiden hyväksyminen on ollut

minulle vaikeinta, kun täytän tasavuosia alkaen siitä, kun täytin 50 vuotta.

Miksi sitten näin?

Vastaus liittynee osin lapsuuden ja nuoruuden mielikuviin. ”Mummomoodiin” kuuluivat tuolloin

beiget, vähintään 40 denieriset sukat, väljät vekkihameet tai crimplene leningit, muodottomat villa-

tai kangaspuserot sekä olemuksen kruunanneet papiljottikiharat.

Tuolloin ”mummot” olivat hädin tuskin viisikymppisiä, juuri keski-iän saavuttaneita naisia.

Lapsuuden mielikuvissani nämä viisikymppiset mummot edustivat kuitenkin vanhuutta, ja beiget

vaatteet ja permanenttikiharat ovat tänäkin päivänä konkreettisia jäänteitä noista mielikuvista.

Myönnän kyllä auliisti, että mitään vikaa beigessä vekkihameessa ei ole, sellaisen voin toki pukea

itsekin päälle. Eivätkä viisikymppiset edusta nykypäivän mummomoodia, päinvastoin, ovat juuri

pääsemässä tai päässeet eroon ruuhkavuosista ja alkavat elämään ihanaa aikuisikää.

Lapsuuden mielikuvat eivät siis selitä numerokauhuani. Ehkäpä kyse on enemmänkin

yhteiskunnassa vallitsevista, vanhuutta mitätöivistä ja väheksyvistä uskomuksista ja asenteista.

Onko ikä vain numeroita?

Numeroiden hyväksymisen vaikeus kohdallani konkretisoi siis realistista pelkoa siitä,

että aina kun uusi vuosikymmen napsahtaa kohdallani täyteen, olen yhteiskunnassa enenevässä

määrin beige ja näkymätön. Pelko ei ole perusteeton. Vanhuus nähdään yleisessä keskustelussa

muun muassa ja hyvin pitkälti hyvinvointialueiden kulueränä, jonka oikeuksia inhimilliseen ja

ihmisarvoiseen loppuelämään määritellään tai rajoitetaan kysymättä tai keskustelematta siitä

ensin asianosainen kanssa.

Toistaiseksi pääni ja kroppani pelaavat ja olen selättänyt pelkoni.

Avainsana on asenne, sanokoon professori Marja Jylhä vanhenemisesta mitä tahansa.

Jotta vanhetessa muistaisin, mistä numeroissa onkaan kyse, hoen seuraavaa lausetta kuin mantraa:

”Ei ne numerot, vaan miten aikaansa käyttää”.

---