Äidin osa

”Äidit eivät enää jaksa lapsia”…

Eräs iltapäivä lehti otsikoi näin raflaavasti artikkelinsa. Kyseisessä jutussa käsitellään ainakin jollain tapaa lapsiperheiden kriisiä, mutta sen pitemmälle en päässyt selaamaan tekstiä, koska on maksulinkin takana.

Otsikko herätti kuitenkin ajatuksia.

Olen viime kuukausina perehtynyt hyvinkin perusteellisesti Tuusulan taiteilijayhteisön naisten elämään. Kerron fiktiivisesti näiden upeiden naisten ajatuksista ja elämästä novellikokoelmassani, kokoelma sisältyy kirjoittamisen aineopintoihini.

Kyseessä ovat siis taiteilijoiden puolisot Aino, Venny, Maija ja Saimi. Tuon iltapäivälehden otsikon nähtyäni jäin miettimään, mikä on muuttunut nykypäivän äitien elämässä reilusti sata vuotta sitten ruuhkavuosia eläneiden naisiin verrattuna.

Tuusulan rantatie ja taiteilijakodit

Taiteilijoiden puolisoiden ruuhkavuodet sijoittuvat kutakuinkin vuosien 1900–1920 aikahaarukkaan. He olivat hyvin koulutettuja, kielitaitoisia, musiikillisesti lahjakkaita soittajia sekä muutoinkin lahjakkaita monen alan osaajia. Sen ajan mittapuulla heillä kaikilla oli hyvät lähtökohdat jopa ns. aristokraattisempaan elämään kuin se, minkä he itselleen valitsivat. He valitsivat kuitenkin vaimon, suurperheen äidin, taloudenhoitajan, lastensa opettajan, ompelijan, kutojan, saippuantekijän, mehiläisenhoitajan, kasvi- ja puutarhan perustajan, kirjojen kääntäjän, taidemaalarin, pianonsoitonopettajan, ja monen, hyvin monen muun erityisiä taitoja vaativan ammattilaisen uran.  Suurperhe tarkoitti parhaimmillaan kahdeksaa lasta.

Ja ikään kuin pisteenä iin päällä eräs seikka heidän jokaisen elämässä, mikä ihmetytti ja toisaalta herätti suuria kunnioituksen tunteita heitä kaikkia kohtaan; he kaikki olivat omalla kohdallaan naisten tasa-arvon edelläkävijöitä, ja kuitenkin – heistä jokainen oli puolisonsa suurin tukija, hyvässä ja pahassa. Tämä vielä tilanteessa, jossa oli sen ajan oloissa karut olosuhteet nykypäivään verrattuna; ei ollut sähköä, juoksevaa vettä tai vesivessaa. Isot talot lämmitettiin puilla, talvisin sisätiloissa hyvinkin viileää.

Jokainen taiteilijan vaimo joutui vastaamaan taloudesta, lapsista… lyhyesti sanottuna kaikesta, kun taiteilijat työnsä takia matkustivat ympäri Eurooppaa ja olivat pitkiä rupeamia pois kotoa. Pahinta siinä tilanteessa ei ollut aina miehen tilapäinen poissaolo vaan rahan puute. Se koetteli kaikkia.

Ikäihmisenä, äitinä ja isoäitinä voisin peilata omia ruuhkavuosikokemuksiani Tuusulan Rantatien äiteihin sekä nykyajan äiteihin, koska olen näiden sukupolvien välissä. Syntyessäni Suomi maksoi sotakorvauksia. Puutetta oli kaikesta. Sähkövalo saatiin melko pian, samoin radio ja mustavalko-tv, mutta muut tämän päivän perusmukavuudet sain kokea vasta nuorena aikuisena omassa kodissa. Lapsuuteni ja etenkin nuoruuteni oli työtä ja vielä kerran työtä kotona ja myös naapureiden kodeissa ja pelloilla, ei siis juurikaan poikennut 1900-luvun alkupuolen elämästä.

Onko iltapäivälehden otsikko siis pelkkä lukuhoukutin, vai onko jotain oleellista tosiaan muuttunut vuosisadan kuluessa äidin osassa? Saippuat ostetaan pääosin kaupasta, ja suurelta osin monet muutkin askareet hoituvat nykypäivinä tyystin koneiden avulla. Kuitenkin samat onnen, ilon ja murheen aiheet koskettavat äitejä ja samoja asioita he kokevat perheenäiteinä nyt kuin sata vuotta sitten. Toivottavasti kaikki tämä toteutuu kuitenkin tasa-arvoisemmin kuin sata vuotta sitten. Mutta ehkä kyse onkin juuri siitä. Tasa-arvosta miesten kanssa, tosin mieluummin käytän sanaa tasavertainen.

  Kaikki on tietyllä tavalla muuttunut sadassa vuodessa, erityisesti se, miten asiat tehdään. Netti ja digitalisaatio, tekoäly yms. yms. kaikkine sivujuonteineen on avannut ahdistuksen ammottavan kuilun, jonne putoaa yhä herkemmin ja putous on syvä.

Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Ja tässä kohtaa puhun siitä tasavertaisuudesta. Nykyäidit vastaavat työnsä lisäksi paljolti lapsiperheen arjen pyörittämisestä. Haasteita, uhkakuvia ja vaatimuksia tulvii ihan joka taholta. Olet hyvä äiti tai sitten olet huono, jos et pärjää tässä kaikessa, vaikka parhaasi teet. Kuilun reunalla keikut siinä kohtaa.

Maailma on mielestäni edelleen miesten hallitsema, niin kuin se oli sata vuotta sitten. Tämä on hyvin yksinkertaistettu, mutta pääosin paikkansapitävä arvioni.

Lehden otsikkoa mukaillen: Onko siis ihme, etteivät äidit jaksa enää?

Ruusuja kaikille äideille

J.K.

Jokainen äiti,

ja korostan sanoja

jokainen äiti,

sekä

äidinäiti ja

äidinäidinäiti, ja siitä taaksepäin kaikki maailmassa eläneet äidit

ovat ruusunsa ansainneet,

edes yhtenä päivänä vuodessa.